Vähän minusta....ja vähän muustakin.
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Vähän minusta....ja vähän muustakin.

Esittelen vähän itseäni, perhettäni ja perheeseen lukeutuvia kissoja. Varsinkin kisuista tulen kirjoittamaan toistekin ja  kuvia riittää. Yläkuvassa patsastelee Tyyne, joka vierailee "mummolassa". Alakuvassa itseään lepuuttaa Maisa, joka on muistanut olla ruoka-aikana kotona.

Olen kovin innokkaasti odottanut tätä blogikirjoitusta, sillä koskaan aikaisemmin en ole moiseen ryhtynyt. Tosipaikan edessä tuntuukin sitten, että mistäs tämän aloittaisi.

Ehkä kerron vähän itsestäni. Olen töissä kirkkoherranvirastossa. Meitä virastolaisia on kolme ja hoidamme päivittäin monenlaisia tehtäviä. Kohtaamme työssämme niin iloa kuin surua ja kaikkea siltä väliltä. Toivon mukaan asiakkaalla on täältä lähtiessään sellainen olo, että homma on hoidossa. Siihen ainakin pyrimme.

Kotona minua odottaa aikuinen poikani – onko hän nyt sitten se peräkammarin poika tiedä häntä, mutta sopuisasti olemme tässä jo useamman vuoden yhdessä eläneet. Muut lapseni ovat maailmalla, mutta ”maailma” ei meidän tapauksessamme yllä kuin Imatralle, Lappeenrantaan ja Mikkeliin. Minulla on siis neljä aikuista lasta, jotka säännöllisin väliajoin suuntaavat äidin notkuvien pöytien ääreen. Pääsääntöisesti pöydät notkuvat jouluna ja pääsiäisenä ja muulloin mennään vaatimattomammin.

Mutta emme toki poikani kanssa ihan kaksistaan elele. Pienten jalkojen – tai tässä tapauksessa tassujen teputusta kuuluu enemmän ja vähemmän. Ehkä meillä enemmän, sillä luonamme asuu myös kuusi kissaa. Viisi kissatyttöä ja potra kolli Sulo ovat täydellisesti vallanneet kotimme ja sydämemme. Ei siis kannata ihmetellä, että kissojen kuvia vilahtelee blogissani tuon tuosta. Yhtä lukuun ottamatta kisut ovat hylättyjä tai haettu löytöeläinkodista.

Lähdin tähän kirjoitteluun ensinnäkin siksi, että pidän kovasti kirjoittamisesta. Tällainen lievästi pakollinen kirjoittaminen on vaikea jättää väliin, kun siihen on kerran lupautunut. Toiseksi halusin antaa vähän erilaisen kuvan seurakunnan työntekijästä. Meitä on täällä muitakin kuin pappeja, kanttoreita, diakoneja ja nuorisotyöntekijöitä joitain mainitakseni. Me olemme vähän niin kuin takatuuppareita, mutta veikkaanpa että ilman meitä vaikkapa papit olisivat joskus tosi pulassa.

Usko on kuulunut elämääni rippikoulusta lähtien. Se ei ole mitään ihmeellistä glooriaa, se vain on. Usko on pieniä ihmeitä elämässä, huomaamattomia rukousvastauksia. Selviämistä niin, että joku on koko ajan rinnallasi. Ei elämä ole minulle pelkkiä ruusuja jaellut tai jos onkin, niin kovin ovat olleet välillä piikikkäitä. Mutta piikeistäkin selviää, kun niitä ei tarvitse yksin setviä. Ja verisin käsinhän meidätkin on lunastettu.

Olen viisikymmentäluvun lapsi. Rippikoulusta otin yhden jakeen mukaan elämäni tueksi. Se on edellisestä Raamatun käännöksestä, mutta kun sen on kerran oppinut ei sitä halua muuttaa. Johanneksen evankeliumissa kirjoitetaan: ”Rauhan minä jätän teille, minun rauhani, sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olkoon murheellinen älköönkä peljätkö” (Joh 14:27). Mitä tuohon enää voisi lisätä. Kattavampaa lupausta voi tuskin kukaan antaa.

Äitini kysyi rippikoulun jälkeen, että sainko sieltä mitään. Sainhan minä. Rauhan.

 

 

Paula Markkanen

 

Kirkkoherranviraston elämää nähnyt ja elämää kokenut muinaisjäänne ja armoton kissaleidi.

 

 

Kommentit


Kirjoita viestisi alla olevalla lomakkeella. Kaikki kentät ovat pakollisia.
Viestin otsikko:


Nimi tai nimimerkki:


Roskaesto, jätä tyhjäksi:


Viestisi: