Laura Maisan kanssa silloin kun kaikki oli vielä hyvin.
Kun on aika
Joskus sitä tuntuu, että tulee vain surua surun perään. Kun viime blogissani kerroin Tyyne-kissan menetyksestä, niin nyt on Laura-kisukin jouduttu lopettamaan. Laurasta kerroinkin siinä kisublogissani ja olihan ne lähtökohdat Laurankin kohdalla tosi huonot. Saimme kuitenkin pitää Lauran meillä kahdeksan vuotta, ja nyt on ollut iso ikävä. Laura oli pieni, mutta topakka. Oman väen seurassa Lauran tassujen teputus kuului kyllä jo käytävän toisesta päästä, kun hän lähti liikkeelle. Sitä paitsi hän oli lauman pomo. Nyt on pomon paikka hakusessa ja koko kisulaumani ihan sekaisin.
Sulokin lähti ”tallikissaksi” Meltolaan. Suhteet meidän tyttökissojen kanssa kiristyivät sen verran, että Sulolle piti keksiä uusi koti. Tosin Sulon kohdalla tarvitaan perusteellinen tallikissakoulutus. Alkaen siitä, mikä on hiiri!
------------------------------------------------------
Koska tämä aihe nyt tuntuu pyörivän ympärilläni, niin otan sen sitten vähän perusteellisempaan käsittelyyn. Menetin myös veljeni helmikuun aikana. Hän oli minun vanhin ja ainoa elossa oleva veljeni. Hän oli ainoa eno, jonka lapseni oppivat tuntemaan. Kun lapset olivat pieniä ja juhlittiin milloin synttäreitä, milloin konfirmaatiota tai valmistujaisia puolin ja toisin, olimme veljeni ja hänen perheensä kanssa enemmänkin tekemisissä. Lasten kasvaessa yhteydenpito harveni. Meillä oli veljeni kanssa 14 vuotta ikäeroa, mikä tietysti vaikutti asiaan. Elimme koko ajan vähän eri vaihetta elämässämme. Veljenä ja enona hän oli kuitenkin meille kaikille rakas ja tärkeä. Veljeni oli niitä miehiä, joka viihtyi porukassa kuin porukassa. Hänen kanssaan ei aika käynyt pitkäksi, sillä juttua riitti.
Meidän viimeiseksi yhteydenpidoksi jäi puhelu. Siinä velipoika kyseli, että onkos siskolla joku hätänä. Olin silloin sairaslomalla. Aikamme siinä rupattelimme ja vakuuttelin veljelleni, että kyllä täällä pärjätään. Kumpikaan meistä ei silloin tiennyt, ettemme enää koskaan näkisi toisiamme. Mutta veljeni sai sellaisen lähdön kuin halusikin. Saappaat jalassa, omasta kodistaan. Olikin vaikea kuvitella eläväistä, rentoa ja puheliasta veljeäni makaamaan vuosikausiksi hoitokotiin.
Veljeni hautajaiset ovat vielä edessä. Tyttäreni ovat aikoneet laulaa siellä enolleen laulun. Siitä pieni ote:
Mun sydämeni tänne jää
Kun aika on mun mennä pois
Syystuuli vaan soi lauluaan
Kuin kaiken tietää vois
Mun sydämeni tänne jää
Aina asuinpaikalleen
Vaik' itse saan vain viivähtää
Kesäiltaan viimeiseen
Veljeni on nyt ottanut sen askeleen, joka meillä kaikilla on joskus edessä. Menetys, jota ei voi korvata. Ovi, joka aukeaa vain yhteen suuntaan. Siirtyminen ajasta ikuisuuteen. Joskus kuolema on odotettu vieras, joskus se yllättää täysin. Kuoleman siipi koskettaa meitä kaikkia. Koskettaa meitä läheisen menetyksellä ja lopulta myös itseämme. Kuolema lopullisuudellaan herättää meissä kunnioitusta, mutta myös pelkoa. Itse olen ajatellut astua sen viimeisen askeleeni käsi Herran kädessä. Silloin se ehkä ei olekaan enää niin pelottavaa. Suosittelen.
Veljekset. Nuorempi veljeni kuoli jo ennen syntymääni.
Paula Markkanen
Virastotäti, kissamummo, mutta myös äiti ja sisar.