Ja tässähän on sitten Penni. Penni on meidän perheen uusin jäsen. Penni onkin pieni, iloinen ja hirmuisella vauhdilla kiitävä kuin aito penni konsanaan. Varsinaisesti Penni on tyttäreni kissa, mutta hyvin tämä tuntuu myös mummolassa viihtyvän. Ja ehkä enteitä tulevasta on se, että varsinkin yöllä mekastava ja touhuava ”hyppypapu”, saa myös tyttäreni puolesta olla ihan kaikessa rauhassa mummolassa vähän pidempäänkin. Niinhän se pitää mennäkin, sillä minnepä Penni paremmin sopisi kuin Markkaselle Puntalaan.
PIENIÄ ILOJA
On se hyvä, että muistin vuoden ensimmäisessä blogissani julistaa, että kyllä sitä pitkän ilon jälkeen voi jo vähän itkeä tirahtaakin. Viime kuukausien tapahtumien jälkeen voisin melkein sanoa, että kyllä sitä voisi pitkän itkun jälkeen välillä vähän jo iloitakin.
Kun tuntuu, että murheet on paisuneet niin suureksi, ettei tiedä miten niiden kanssa selviäisi, on aika alkaa kaivamaan niitä pieniä iloja. Niitä iloja, joita päivittäisen touhun lomassa ei edes huomaa. Itsestään selviä iloja. Jotka eivät kuitenkaan kaikille olekaan niin itsestään selviä.
Lapset, kisut, oma koti ja työ, jo pelkästään siinä on monta asiaa joista iloita ja olla kiitollinen. Terveyskin on ihan vielä kohtuullinen, vaikka lähes kuusikymmentä vuotta on taivalta takana. Tosin se ei tänä päivänä taida olla kovin kummoinen meriitti, monet kasikymppiset mummot ja papat ovat kuin viime vuosikymmenen kuusikymppiset. Mutta onhan se ilo kävellä omilla jaloilla – välillä aika vikkeläänkin – ja saada omat asiat itse hoidettua. Ja vähän liikaa muidenkin asioita, jos lapsilta kysytään.
Ystävät ja ystävyys on iso ilonaihe. Ei tarvita paljon ystäviä, kun he ovat hyviä. Tähän ikään on jo kulta huuhtoutunut hiekasta ja jäljelle jääneet ne kaikkien rakkaimmat ja parhaimmat ystävät. Ystäviin luen myös entisen puolisoni, joka on vahvasti vaikuttanut siihen, että lapsilla on edelleen lapsuudenkotinsa – ja minulla edes jonkinlainen mielenterveys – tallella.
Vuodenaikojen vaihtelua on myös ilo seurata. Itse pidän nimenomaan näistä ”vaihteluista”, keväästä ja syksystä. Kevään kuulaus pakkasten ja lumiröykkiöiden jälkeen, luonnon hiljainen herääminen. Ja taas syksyn ihanan lämpimät, mutta pimeät yöt, niitä ei voita mikään. Luonto ympärillä elää ja muuttuu koko ajan ja vaikka sen lumen alta paljastuukin kaikki se, mikä jäi syksyllä tekemättä, niin ehtiihän sen tehdä sitten joskus. ”Sitten joskus” on varsinainen päivän pelastus ja siitä kannattaa todella iloita!
Koska säännöllinen blogikirjoitus jää kesän ajaksi tauolle ja tämä on kevään viimeinen kirjoitukseni, haluan toivottaa kaikille edelleen lämpenevää ja aurinkoista kevättä, iloa ja riemua tulevaan kesään. Mitenkä sen paremmin voisi tehdä kuin niin vanhalla, mutta aina niin rakkaalla ”Herran siunauksella”. Kun sen lukee rauhassa ajatuksella, sen säkeisiin kätkeytyy todella iso ilo.
Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.
Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle
ja olkoon sinulle armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi
ja antakoon sinulle rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aamen.
Poliisit löysivät Pennin jouluaattona puoliksi lumihankeen hautautuneena ja toimittivat löytöeläinkotiin. Sen verran nuorelta neito vaikuttaa, että taitaa katsella ikkunasta ensimmäistä kevättään.