Kun perusturvallisuuden tunne katosi
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Kun perusturvallisuuden tunne katosi

Loma häämöttää yhden työpäivän päässä. Päädyn siivoamaan työkoneelta turhia tiedostoja. Silmille pomppaa reilun vuoden takainen kirjoitus. Olenkohan tätä koskaan missään julkaisut? En muista. Julkaisen nyt, koska teksti ansaitsee sen. Se kertoo kirjoittajalleen syyn nauttia tulevan loman levollisista hetkistä ja antaa innoituksen palata levänneenä lomalta takaisin työhön.

Olen työssäni joutunut seuraamaan aitiopaikalta hyvinvointivaltiomme rapistumista. Kun aikoinaan aloitin työurani, ei minulla ollut pelkoa työttömyysjaksoista. Oli uskoa siihen, että työtä kyllä löytyy jostain jossakin vaiheessa ja sillä välin rakas isänmaani pitää minusta huolen.

Vielä parikymmentä vuotta takaperin saattoi diakonian vastaanoton penkkiin istahtaa sekatyömies. Tuo ammattikunta on tätä nykyä kadonnut. Sekatyömies oli usein korkeintaan peruskoulun käynyt miespuoleinen henkilö, joka kenties nautti miestä vahvempaa suosituksia enemmän kausiluontoisesti, eikä ihan istunut yhteiskunnan ihannenormien sisään. Koulu ei ollut koskaan ollut sekatyömiehen leipälaji, mutta laiskaksi tätä ei voinut haukkua. Työtä tehtiin kun sitä oli ja silloin oltiin ihmisiksi. Sitten yhteiskunta alkoi muuttua ja sekatyömiehelle ei enää löytynytkään hanttihommia entiseen tahtiin, oli mentävä diakoniasta ruokalappua hakemaan.

Sekatyömiehen kuoltua sukupuuttoon tuli toimiston ovesta sisään rakennusmies. Tämä oli aikanaan koulunsa käynyt, mutta sekään ei auttanut. Millenium-maailma oli muuttanut kaiken ja Eestin veljet hoitelivat nyt rakennusmiehen hommat. Hyvin ei mennyt rakennusmiehen emännälläkään, kun ei osannut enää kolmenkymmenen työvuoden jälkeen siivoustyötään hoitaa todistusten puutteessa. Emäntäkään ei ollut elementissään koulun penkillä, mutta siisteys oli hänelle ylpeyden aihe. Kukaan ei ollut myöskään ehtinyt huomata, kuinka koulun käytäviä puhdistava rakennusmiehen emäntä yhtenä aikuisena kasvatti meidän kaikkien lapsia ja oli osa yhteisöä. Emännän hommat myytiin vuokratyöfirmalle ja nyt joku diplomi taskussaan moppailee koulun käytäviä iltamyöhällä kauhealla kiireellä. Sellaista työn jälkeä ei rakennusmiehen emäntä taakseen jättäisi. Ei tosin tahtoisi jättää diplomi-ihminenkään, mutta potkujen pelossa aikatauluista ei saa luistaa, vielä on siivottavaa jäljellä muualla, vaikka ilta onkin jo pitkällä.

Sitten kun työt loppuivat, piti keksiä muuta, joten konsultit kehittivät systeemin, jossa ihmiset saatiin yhdeksän euron päiväkorvauksella virkkaamaan patalappuja. Rakennusmies ei tahtoisi virkata, mutta pakko on, jotta saadaan maksettua ylikallis kelan normin ylittävä vuokra kaupungin vuokra-asuntoon.

Välillä väsyn työssäni. Yritän kannustaa ihmisiä maailmassa, jossa itsekin pelkään. Eniten ehkä pelkään työttömyyttä. Siihen liittyy häpeää, syyllistämistä ja pakkoa. Vihaan virkkaamista, vihasin jo koulussa vääntäessäni vinoa patalappua käsityötunnilla, koska oli pakko. Minä olen romantikko ja idealisti. En usko samaan jumalaan kuin tämä yhteiskunta; en usko rahaan. Miksi voittoa tuottamaton maailma on meille pelottava? Eikö riittäisi, että kaikki vaan tulisivat toimeen?

Outi

Ihminen

Diakoni

Puolisosiaalinen introvertti

Oikeudenmukaisuuden ihailija

Suvaitsevaisuuden sanansaattaja

Korrektimpi miltä näyttää ;)

Kommentit


Kirjoita viestisi alla olevalla lomakkeella. Kaikki kentät ovat pakollisia.
Viestin otsikko:


Nimi tai nimimerkki:


Roskaesto, jätä tyhjäksi:


Viestisi: