Joskus väsymys voi iskeä keneen tahansa. Maisa-kisuun se iski kesken iltapesun...
Kun läheinen sairastuu.
Syksy on monille raskasta aikaa. Kesä valoisine öineen jää taakse ja edessä siintävät ehkä vuoden synkimmät kuukaudet. Loskainen lokakuu ja myrskyinen marraskuu. Valo vähenee ja pimeä valtaa alaa. Vaikka itse pidänkin syksystä – pimeinä öinä nukun aina paremmin – siihen kuitenkin liittyy aina jonkinlainen luopuminen, hiljentyminen ja itseenä käpertyminen. Syksyllä alkaa miettiä asioita eri tavalla. Minun mietteisiini vaikutti paljon kesän tapahtumat.
Mitä on kun mieli sairastuu? Miltä se tuntuu, ei ammattilaisena vaan läheisenä. Kun kuulen sanan mielisairas, alan pörhistellä kuin paraskin katti konsanaan. Mielisairas tuo mieleen karut sairaalat, sänkyihin sidotut potilaat ja tänä päivänä kovin kyseenalaiset hoitomuodot. Häpeän, josta ei puhuta. Itsestäni tuntuu paremmalta, että puhutaan psyykkisesti sairaasta henkilöstä. Niin kuin puhutaan fyysisestikin sairaasta henkilöstä. Ei henkilöstä, jolla päästä heittää tai joka on vähän pöpi.
Olen kesän aikana oppinut, että sairas helposti luulee, että hänellä on jonkinlainen vika. Että hän on ihmisenä viallinen. On vaikea saada hänet vakuuttumaan, että tässä on sairaus monien muiden sairauksien joukossa. Jos sairastuu, sille ei voi mitään. Mielen sairautta ei kukaan aiheuta itse itselleen eikä sitä voi pelkällä tahdonvoimalla parantaa. Sen kanssa voi hyvällä hoidolla elää, mutta pitää varautua siihen, ettei se – niin kuin ei moni muukaan sairaus - koskaan parane.
Itsekin olen joskus painiskellut ahdistavien ajatusten, sydänalaa painavan pahan olon ja jaksamattomuuden kanssa. Minulla on siis aavistus siitä, mitä on kun mieli sairastuu. Ihminen ikään kuin eksyy itseensä. Jostakin sisältä kumpuaa ahdistus, jonka syytä ei ymmärrä. Jota ei aina ole edes valmis käsittelemään, jota ei välttämättä edes löydä. Lääkkeitähän tämän tunteen turruttamiseen löytyy, mutta yksin niillä vain siirretään oireita. Yhtä oleellista on saada myös terapiaa, löytää ammatti-ihminen, jonka kanssa voi puhua. Ja jos tilanne sitä vaatii, saada osastohoitoa, jolloin käytettävissä on kaikki alan asiantuntijat.
Miksi sitten toinen sairastuu ja toinen ei? Useimmitenhan psyykkisesti sairastuvat hyvin herkät, älykkäät ja empaattiset ihmiset. Ihmiset, jotka kokevat liian voimakkaasti elämän tuomat vaatimukset. Ja kun ajattelee, niin koko ajanhan ihmiseltä vaaditaan enemmän, parempaa ja nopeampaa suorittamista. Eikä se vauhdissa pysyminen ole maailman helpoin asia. Tätäkään sairautta ei voi juosta karkuun. Jos se on tullakseen, se saa kyllä sinut kiinni.
--------
Ratkaisuahan minulla ei tähän ole. Jos olisi, olisin varmaan miljonääri. Voin vain toivottaa voimia. Voimaa niille jotka sairastuvat. Voimaa heidän läheisilleen. Voimaa taistella sairastuneen puolesta, parasta hoitoa etsittäessä. Voimaa kulkea rinnalla. Voimaa, kun näkee sairauden pahentuvan. Voimaa uskoa, että toivoa paremmasta vielä on.
Ja jos omat voimat loppuvat, niitä voi aina pyytää. ”Minä nostan, kannan ja pelastan” (Jes 46:4.), sanoo Hän, jolla voimia varmasti riittää.
Siis voimia.
Paitsi lepoa, tarvitaan myös läheisiä. Laura ja Maisa antavat toisilleen "lähihoitoa."
Virastotäti Paula uusien kysymysten ja kokemusten äärellä. Ja uudella vuosikymmenellä.