Isiä saattamassa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Isiä saattamassa

Meidän iskä oli tammikuussa 2017 pitkään flunssassa. Kun tauti ei talttunut millään, isiä tutkittiin tarkemmin. Löytyi laajalle levinnyt, ärhäkkä syöpä. Sitä pahinta tyyppiä, mitä niitä nyt on. 

Se oli hirveä paikka. Isi ja äiti olivat palanneet vain vähän aikaa aiemmin pitkältä ulkomaan reissultansa. Isi oli niin terveen ja hyvinvoivan näköinen, että oli vaikea ymmärtää, kuinka sairas hän oli.

Muutama seuraava kuukausi oli hurja. Syöpähoitojen tie takkusi koko ajan milloin mihinkin. Toivo ja pelko kävivät raastavaa kamppailua. Isi tuntui niin sisukkaalta, että oli vaikea kuvitella, että hän voisi kuolla. Äiti piti isistä hirmuisen hyvää huolta. Rakkaus oli läsnä kaikissa hetkissä, vaikka tunnelmat ja tilanteet vaihtelivat. 

Isi ei halunnut puhua kuolemasta. Eikä oikein syövästäänkään. Hän halusi kuulla, mitä olimme lasten kanssa puuhailleet. Semmoisia tavallisia juttuja oli lupa puhua. Politiikasta, urheilusta ja yhteiskunnallisista asioista puhuttiin silloinkin, kun isi makasi sairaalasängyssä ja minun olisi tehnyt mieli kertoa, kuinka kovasti minua pelotti, että menettäisin iskän. En kertonut. Luulen, että isi kyllä sen tiesi. Sanomattakin. Ja juuri siksi oli parempi puhua ihan jostain muusta. Pitää yhdessä kiinni elämästä. 

Yksi ilta oli erilainen. Kävin siskoni kanssa isiä katsomassa sairaalassa. Sisko hieroi isin jalkoja ja näytti matkakuviaan. Mie höpisin isin kaa niitä näitä. Asioita, mistä tiesin hänen haluavan puhua. Yhtäkkiä iskä kähisi hiljaa, että juuri tehdyssä leikkauksessa ei oltu saatu pahinta kasvainta leikattua. Se oli harvinainen kerta. Isi oli hetken haavoittuva ja huolissaan niin, että sen meillekin näytti. Mie silitin isiä kädestä. Puristimme hetken aikaa toistemme käsiä napakasti, tiukasti toisiamme silmiin katsoen. Rauhoittelin isiä sanomalla, että varmasti löytyy taas joku muu keino, millä päästään eteenpäin. Että ei tämä tässä vielä ollut. Isi sanoi, että niin sen on oltava. Että kyllä tämä tästä. Että yksi homma kerrallaan. 

Seuraavana aamupäivänä äiti soitti. Isin kunto oli yhtäkkiä romahtanut ja isi kuolisi nyt. Lähdimme sairaalaan. Yksi siskoistani oli silloin Skotlannissa. Hänkin lähti heti tulemaan.

En muista siitä päivästä tarkasti mitään ja silti muistan kipeän paljon. Saattaminen kesti koko päivän, alkuyöhön. Oli tärkeää saada silittää isiä, koskea, hoitaa ja rakastaa loppuun saakka. Isi ei juuri tullut tajuihinsa ja silti hän siinä meidän kanssamme oli. Lipui hiljalleen kohti kuolemaa. 

Kuolemisessa on paljon samaa kuin syntymisessä. On hiljaisia suvantovaiheita ja rajumpia siirtymiä. Jokainen syntyy ja kuolee omaan tahtiinsa. 

Me halusimme isille mahdollisimman rauhallisen kuoleman. Olimme tiukkoina saadaksemme riittävän kivunlievityksen ja mahdollisimman vähän tarpeettomia toimenpiteitä. Tuntui arvokkaalta saada saattaa isiä näin. Rakkaudella ja rauhassa.

Ikävä tuntui viiltävänä jo niissä hetkissä, kun tiesi isin kuolevan, luopumisen hetken lähestyvän. Kun rakastaa kovasti, on tuskaisaa nähdä rakkaansa kuolevan. Silti tuskaisempaa on nähdä rakkaansa kärsivän. Lopulta kuolema on kuolevalle suurin armo.

Kun isi kuoli, elämä katosi hänen kehostaan. Oli silminnähtävän selvää, että isi ei ollut enää siinä. Kasvot näyttivät vähän vierailtakin. Tuntui haikealta jättää isin ruumis sairaalaan, mutta luopumista helpotti se, ettei isi enää ollut itse siinä. 

Kuoleman jälkeen saattotyömme jatkui. Teimme  nopeasti päätöksen, että me lapset puolisoinemme ja lapsinemme teemme itse isille isinnäköisen arkun. Kokoonnuimme yhteen ja arkku tehtiin. Itkimme ja surimme, mutta myös muistelimme lämmöllä yhdessä isiä tehdessämme arkkua. Petasimme arkkuun isille pedin. Pehmikkeeksi tuli käsinhöyläämiäämme puulastuja ja vanhat, flanelliset sorsalakanat. Isille laitettiin arkkuun pikkuisia tärkeitä juttuja ja siskoni mies huolehti isin jalkaan villasukat. 

Siinä lomassa päätimme tehdä myös tuhkauurnan. Lapset olivat siinä isoksi avuksi. Yhdessä saimme kauniin uurnan tehtyä. Siitä tuli suku-uurna. Isin tuhkat ripoteltiin Vuoksen tuttuihin maisemiin. Ripottelun jälkeen toin uurnan meille kotiin. Sinne laitetaan aikanaan sen perheenjäsenen tuhka, joka seuraavaksi kuolee ja haluaa itsensä tuhkattavan. Joillain suvuilla on sukukastemekko. Meillä on nyt suku-uurna. 

Tuntui oikealta saattaa isiä näin. Kotikutoisesti ja yhteisesti. Isi eli ja kuoli rakkauden ympäröimänä. Hänen kuolemansa jälkeen tajusin, että rakkaus todella on suurempi kuin kuolema. Isin elämä jatkuu meissä. Rakkaus ja lämpöiset muistot eivät katoa mihinkään. Ikäväkin tuntuu jääneen jäädäkseen. 

Titta

Olen 42-vuotias nainen. Kahden lapsen äiti. Yhden miehen puoliso. Jumalan oma.

Kommentit


Kirjoita viestisi alla olevalla lomakkeella. Kaikki kentät ovat pakollisia.
Viestin otsikko:


Nimi tai nimimerkki:


Roskaesto, jätä tyhjäksi:


Viestisi: