Mitä Jeesus tuumaisi tästä?

Diakoniatyön harjoittelun alkupuolella istun alba päällä Imatrankosken kirkon etupenkissä kuunnellen tuttua kirkkoslangia. Perinteistä, rauhoittavaa. Ainakin sille, joka on siihen tottunut. Yhtäkkiä mieleeni tulee ajatus: Jos Jeesus nyt astuisi sisään tähän kirkkoon, mitä hän ajattelisi meidän messustamme? Kokisiko mitään siitä omakseen? Nauraisiko vai suuttuisi? Tuhahtaisiko: Ihmiset! Näkyykö jäykässä liturgiassamme mitään Jeesuksen kapinahengestä ja hänen ympärilleen luomastaan armon yhteydestä? Vai haluaisiko hän meidän palvelevan Jumalaa kohtaamalla aidosti toisiamme ja kutsumalla joukkoon nekin, jotka helposti jäävät kirkonmenoista syrjään: epäilijät, syrjäytyneet, resuiset ja äänekkäät, vilkkaat lapset ja huutavat vauvat, joukkoon kuulumattomat ja erilaisina pidetyt, ne, joita kukaan ei halua nähdä?

Toisena päivänä katselen ympärilleni Vuoksenniskalla Pisarassa Yhteisen keittiön aikana. Kuuluu puheensorinaa, keitto tuoksuu, lapset leikkivät ja samaan pöytään istahtaa monen ikäistä ja monenlaista ihmistä. Mietin, että tässä on oikeanlainen seurakunta. Se, johon kaikki saavat tulla. Se, jossa teologia ei ole hienoja termejä vaan kunnioittavaa kohtaamista ja ruokalautasen eteen laskemista.

Eräänä iltapäivänä istumme Vuoksenvahdin pöydässä pitämässä päiväkahviseurakuntaa. Juomme kahvia, seuralaisemme olutta. Puhe risteilee aiheesta toiseen, rankkojakin kokemuksia tuodaan pöytään. Näinkö Jeesuskin tekisi? Menisi ihmisten pariin, ulos seurakunnan tiloista. Katsoisi erään diakonimme tavoin silmiin ja kertoisi itsensä maan matoseksi vaikeuksien keskellä tuntevalle: Sinä olet arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin olet.

Harjoittelun lopulla keskustelen vankilapapin kanssa Mikkelin vankilassa. Puhumme aidosta kohtaamisesta ja omienkin pimeiden puolten näkemisen tärkeydestä voidakseen avoimesti kohdata toisia. Mietin helpotusta harjoittelun aikana siitä, että voin olla se kuka olen: heikko, virheellinen, rikki ja kannateltavana. Silti minua voi Jumala käyttää työssään. Raamatussakin sanotaan: Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta, eikä meistä itsestämme. (2. Kor. 4:7) Tällä suorittamisen ja riittämättömyyden aikakaudella tuo armon sanoma on se ydin, jota kirkossamme pitää vaalia. Toisen diakonin sanoin: Kuka sitten kohtaa kenet tahansa sellaisena kuin hän on, jollemme me?