Itsenäisyyspäivän puhe

Impilahden Koirinojalla sijaitsee talvisodan ensimmäinen muistomerkki Venäjällä ”Murheen Risti”. Risti muodostuu kahdesta hahmosta ja muistolaatassa lukee:

”1939–1940, Venäjä ja Suomi, kaksi sisarusta. Suomi ja Venäjä, kaksi äitiä.

Nyt he muodostavat tämän Murheen Ristin.

Itsestään. Heidän päänsä ovat sulautuneet yhdeksi ja kätensä liittyneet yhteen.

Toivossa. Että rakkaus voittaa. Se riippuu meistä.

Jokaisesta.”

Kaksi sisarusta, kaksi äitiä, ovat molemmat joutuneet hyvästelemään miehensä, poikansa, veljensä, isänsä. Molemmat ovat joutuneet laittamaan rakkaansa matkaan kohti tuntematonta, kohti sotaa. Vaikka toinen on aina ollut vihollinen, ei se ole koskaan muuttanut sitä, kuinka molempien rinnassa on sykkinyt rakastava sydän. Ja molempien sielussa asunut pelko selviytymisen puolesta. Nuo kaksi äitiä, kaksi sisarusta, muodostavat murheen ristin, jotta me muistaisimme se, ettei talvisota, tai taipale Suomen itsenäisyyden polulla ole ollut kenellekään helppo. Kaksi äitiä, kaksi sisarta ovat liittyneet toisiinsa, sillä ihmisyys on aina yhdistänyt meidät. Ja ihmisyys tulee aina yhdistämään meidät niin kuin nuo kaksi äitiä, kaksi sisarta. Ihmisyys yhdistää meitä myös jokaiseen sankarivainajaan ja voimme vain miettiä, kuinka suuren hinnan ovat he maksaneet. He ovat antaneet pois unelmansa, haaveensa, toiveensa, he ovat antaneet pois rakkautensa, tulevaisuutensa ja mahdollisuutensa, jotta meillä oli kaikki tämä, mitä meillä on. Uhraus on valtava. Eikä kaikki ne uhraukset edes näy täällä sankarihautausmaalla. Ne uhraukset asuvat ihmisten sydämissä sukupolvien yli.

Tämä on aina pysäyttävä hetki. Kunnioitamme tällä käynnillä heitä, jotka ovat antaneet meille vapaan isänmaan. Heidän joukossa on myös Martti. Hän oli nuori ja toiveikas mies, jolla oli elämä edessä, kunnes 1939, hän joutui lähtemään tuhansien muiden miesten mukana puolustamaan Suomenmaata. Martin matka katkesi venäläiseen kranaattiin. Hän menetti oikean jalkansa polvesta alaspäin. Samalla hän menetti paljon siitä herkkyydestä ja viattomuudesta, jolla hän oli siihen saakka maailmaa katsonut. Martti kohtasi sodan viimeisenä vuonna Sirkan, jonka kanssa hän meni muutaman kuukauden seurustelun jälkeen naimisiin. Sodan viimeinen kesä oli tälle perheelle raskas, sillä Sirkalta kaatui kolme veljeä. Martille ja Sirkalle syntyi sodan loputtua 4 lasta, mutta heistäkin yhden Martti menetti, tämän ollessa 11-vuotias. Ikään kuin sodan koettelemukset eivät olisi olleet tarpeeksi, Martti joutui kokemaan myös oman lapsensa menetyksen. Martti katsoi maailmaa sotaveteraanin ja pienviljelijän silmin. Tilansa hän luovutti vanhimmalle pojalleen 70-luvun lopulla ja muutti vaimonsa kanssa kerrostaloon asumaan. Tuntui kun siitä alkoi Martin elämän seesteisin vaihe, sitä kesti vajaa vuosi.

Sotavuodet olivat jättäneet jälkeensä paitsi monet ruumiilliset vammat, myös todella vaikeat henkiset vammat. Monet miehet, kuten Marttikin, hoitivat traumojaan alkoholilla, muuhun ei ollut aikaa. Suomen kiihkeä jälleenrakentaminen, mutta myös sotakorvaukset, jotka olivat valtavat köyhälle kansalle. Ne langettivat syvän varjon sodan kokeneiden kansalaisten ylle. Syvän varjon langetti myös sodan traumat Martin ylle, kunnes vuonna 1982 hän viimeinkin pääse lepoon. Tämä Martin tarina on hyvin samanlainen, kuin monen muun sodan käyneen miehen tarina. Heidän ruumiillisia vammojaan pyrittiin hoitamaan, mutta heidän henkisiin vammoihinsa kiinnitettiin liian vähän huomiota, ei ollut mahdollisuuksia. Näitä tarinoita meillä on aivan liikaa. On tarinoita miehistä ja naisista, isistä, äideistä, puolisoista, sisarista ja veljistä, jotka selvisivät rintamalta, mutta jotka kantoivat koko loppuelämänsä sodan traumaa sydämessään. Ja sitä traumaa on siirretty seuraaville sukupolville niin, että vasta nyt vuosia ja vuosia sodan päättymisen jälkeen, voidaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Niin paljon yksinäisyyttä, ahdistusta, pelkoa ja rakkaudettomuutta, koska sodan trauma on ollut niin tiukassa. Mahdollisuudet niiden käsittelyyn ovat olleet niin vähäiset, sillä aina on ollut jotain muuta. On ollut Suomen rakentaminen, että me saisimme olla vapaita.

Tänään täällä sankarihautausmaalla, kun laskemme seppeleen muistomerkille, me katsomme sukupolvien yli aikaan, jolloin vapaus ei ollut itsestäänselvyys. Me katsomme uhrauksiin, menetyksiin ja syviin jälkiin sukupolvien ketjussa. Silti tänään me saamme luottaa siihen, että niin kuin nuo kaksi äitiä, kaksi sisarusta liittyivät toisiinsa toivossa ja rakkaudessa, saamme mekin tänään juhlia Suomea katse kohti tulevaisuutta. Vapaus on meidän jokaisen varassa. Ja lopulta rakkaus on se, joka voittaa. Rakkaudella ja kunnia-asiana saamme olla kantamassa viimeisiä sotiemme veteraaneja, saamme olla tukemassa lottia, mutta myös rakentamassa Suomea osana Eurooppaa, mutta ennen kaikkea itsenäisenä ja rakkaana kotimaana. Saamme olla taistelemassa rakkaudella sitä pahuutta vastaan, jonka merkkejä me näemme sodissa ja täällä jokaisessa kaatuneessa, mutta saamme myös uskoa siihen, että miten vaan käy, niin rakkaus voittaa. Se riippuu meistä. Jokaisesta. Ja lopulta me saamme luottaa Jumalaan, joka ohjaa meitä rauhan tiellä. Jumala ompi linnamme, sillä maailman muuttuessa ei meille jää muuta. Voimme yhtyä virren 577 rukoukseen ”Sun kätes Herra voimakkaan, suo olla turva Suomenmaan. Niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana.”