Mietteitä

Viime aikoina on tullut mieleen miten tärkeä kosketus meille ihmisille on. Olkoon se toinen ihminen tai rakas eläin, kosketusta tarvitaan. Ja nyt juuri on aika, jolloin meidän pitää rajoittaa kosketusta. Juuri kun sitä eniten tarvitsisimme. Olen todella kiitollinen, että minulla on neljä kissaa, jotka jatkuvasti tarvitsevat silitystä tai paijausta, joka tuottaa hyvää mieltä niin minulle kuin kisuillekin.

Sairastin itse ihan tavallisen flunssan, juuri kun korona alkoi Suomessakin niittää ensimmäisiä kuolonuhrejaan. Vietin sen seitsemän päivää kotona ja välillä pyrki ahdistus mieleen. Onneksi apu oli lähellä. Kuusi kiloa karvaista elämäniloa sai hännän huiskauksella masennuksen haihtumaan köllähtäessään kainalooni.

Olen aina nukkunut huonosti, joten uniini korona ei ole vielä tullut. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, etten varmaan nukkuisi ollenkaan, jos tästä vielä uni huononisi. Mutta kun yöllä herään, on hetken ihan huoleton olo. Aivot eivät ole vielä päällä. Heti kun ne kytkeytyvät, tulee mieleen korona. Huolettomuus häviää sen myötä. Aika jakautuu. Oli ennen koronaa ja koronan jälkeen. Poikkeuksista tulee normi ja siihen tottuu. Miten helposti palataan – sitten joskus – taas normaaliin?

Luulen, että tämä tilanne saa monet ihmiset kääntymään Jumalan puoleen. Se on hyvä asia. Vaikkei Jumala lopeta koronaa sormiaan napsauttamalla, vaikka ihmisiä kuolee, Jumala voi antaa meille lohtua. Lohtua siitä, että tämäkin menee ohi – this too shall pass – , selviämme tästä. Lohtua siitä, että vielä joskus näemme menetetyt rakkaamme. Lohtua siitä, että jaksamme. Toivottomuuden keskelläkin me jaksamme.

En toki vietä aikaani miettien vain tätä tautitilannetta. Usein sen unohtaa, varsinkin jos malttaa pysyä pois tiedotusvälineiden ulottuvilta. Elämä tuntuu ihan normaalilta. Silloin iskee helposti syyllisyys. Apua, meillä on poikkeustila ja minä unohdin sen. Mutta sallin sen itselleni. Eikö juuri nyt ole paras hetki nauttia elämästä?

Ennusteiden mukaan pahin on vielä edessä. Siis koronassa. Miten siihen voisi varautua? Toki noudattamalla turvallisuusohjeita, jotka meille on annettu, mutta entä henkisesti? Minä sanon, ettei mitenkään. Nyt jos koskaan on elettävä päivä kerrallaan. Nautittava jokaisesta päivästä. Tällaisessa tilanteessa elämä muuttuu arvokkaammaksi. Siksi meidän pitää iloita siitä. ”Pessimisti ei pety” -asennetta ei nyt tarvita. Jos tilanne etenee ennusteiden mukaan, murheen päiviä kyllä riittää.

Laitan lopuksi rukouksen ”Jumalan kilpi”. Se vaan niin sopii tähän.

Suojelkoon Jumala

kotisi hellimmin.

Suojelkoon sinua

missä nyt kuljetkin.

Suojelkoon sinua

hetkellä pimeyden.

Suojelkoon sinua

voimalla rakkauden.

Suojelkoon sinua

kaikissa vaiheissa

murheessa, toivossa

ja ilon aiheissa.

Suojelkoon Jumala

päiväsi jokaisen,

antakoon sinulle

ilon ja rohkeuden.

(kelttiläinen rukous, ote)