Niin kuin perheenjäsen
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Niin kuin perheenjäsen

Eämääni on lähes aina kuulunut koira. Lapsuudessa meni muutama vuosi, jolloin koiraa ei ollut, mutta kun olin 12 -vuotias, asia korjaantui. Olimme kolme vuotta aikaisemmin muuttaneet Savosta Imatralle, isä oli päässyt töihin ja rakentanut omakotitalon. Elämä oli jotakuinkin raiteillaan, mutta koira puuttui. Löysin Hesarin ilmoituksista myytävänä olleita Skotlanninpaimenkoiran pentuja. Kirjoitin kirjeen kasvattajalle, joka heltyi niin, että myi meille koiran osamaksulla. Tätä edelsi tietenkin se, että olin puhunut äidin puolelleni. Isälle emme kertoneet ennen kuin koira oli meillä kotona.

Bellasta tuli koko perheen lemmikki, mutta isälle siitä tuli paljon enemmän. Olen vasta aikuisena ymmärtänyt, miten tärkeä tehtävä Bellalla oli. Isä uurasti töissä ja vapaalla rakensi keskeneräistä taloa. Kun häntä pyydettiin mukaan palveluskoiraharrastukseen, hän ensin nauroi, mutta meni kuitenkin. Siitä alkoi isän yli 30 vuotta kestänyt ura itse harrastajana,  myöhemmin koetuomarina, kilpailujen järjestäjänä ja yhdistyksen puuhamiehenä kaikissa mahdollisissa viroissa. Olen monesti miettinyt, miten isän elämä olisi vieraalla paikkakunnalla järjestynyt ilman Bellaa.

Minä lähdin isän mukaan, ja kuljimme kilpailuissa pitkin Suomea. Kun Bella sai pennut, sain niistä yhden omakseni. Lilan kanssa kasvoin aikuisuuteen, toki myös kävimme koulutuksissa ja kilpailuissa. Suoritin koetuomarin pätevyyden ja edelleen kuljimme isän kanssa kilpailumatkoilla.

Kun lähdin opiskelemaan, tuli Lilasta se kuuluisa tyttären koira, eli jätin sen vanhempieni hoidettavaksi. Helsingissä oloaikana minulla ei ollut lähikoiraa, mutta Lila ja vanhempieni koirat toimivat etäkoirina.

Kun muutaman vuoden päästä tulin paluumuuttajana takaisin Imatran seudulle, elin elämäni synkintä aikaa. Olin juuri synnyttänyt enkelilapsen, eikä elämällä tuntunut olevan mitään merkitystä. Silloin tuli Laku, jota sain hoivata ja josta kasvoi minulle uusi harrastuskumppani. Sydämessä läikähtää vieläkin, kun muistelen Lakua, jonka syntymästä nyt heinäkuussa tuli 39 vuotta. Laku oli hieno palveluskoira niin kentillä kuin kotona, kun perhe kasvoi. Laku oli lapsille turvallinen kaveri.

Myös se päivä, kun Lakusta oli luovuttava, on jäänyt sydämeeni pysyvästi ja silmät sumentuvat edelleen, kun sitä muistelen. Kun sitten taas otin uuden koiran, piti miettiä huolella, mikä sopii elämäntilanteeseeni. Kolmen pienen lapsen kanssa elimme sitä aikaa, mitä nykyisin kutsutaan ruuhkavuosiksi. Silloin sitä kutsuttiin elämäksi.

Olive oli kuin pienoismalli Lakusta, mutta ei Lakun kopio vaan ihan oma persoonansa. Äitini nimitti Oliven pikku mustaksi. Muutama vuosi myöhemmin joukkoon liittyi Jaffa, joka mustavalkoisena sopi hyvin Oliven seuraksi.

Perhe hajosi, tuli ero, kaksi lasta lähti opiskelemaan ja muutimme toisen tyttären kanssa uuteen asuntoon. Kanssamme sinne muutti Matti-kisu. Yllättävän helposti Matti, Olive ja Jaffa löysivät pelisäännöt yhteiseen elämään ja kanssakäymiseen. Toinen tytär otti itselleen koiran, Anteron, josta tuli minulle ikäänkuin ensimmäinen lapsenlapsi.

Kun nuorimmaisenikin muutti omaan kotiinsa, niin tottahan hänkin otti koiran, Roki-bokserin, josta hän oli haaveillut 3-vuotiaasta lähtien. Sitten tuli Viipurin poika Poke ja Euromarketin roskiksesta löytynyt Lumi-kisu.

Sitten oli vielä Voitto Koiranen, jonka ostimme isälle 90-vuotislahjaksi. Voitto oli todellinen terapiakoira, joka ensimmäiset kolme vuotta virkisti isän elämää, seuraavat kolme vuotta oli äidin tukena ja turvana ja vielä äidin kuoleman jälkeen oli veljeni paras kaveri. Lahjaan kuului, että minä hoidan Voiton liikuntapuolen.

Joskus mietin, miten selviän, kun olin neljän koiran kanssa metsälenkillä. Kun olimme pari tuntia juosseet metsässä ja sain koirat autoon, huokaisin aina kiitokset taivaan isälle, että taas kaikki meni hyvin.

 

Nyt tämä kaikki alkaa olla muistoa vain. Antero sai elää pitkän elämän ja nukkui pois kaksi ja puoli vuotta sitten. Roki sairasti vuoden, ja sain olla omaishoitajana. Juuri kun kaikki alkoi näyttää paremmalta, tuli vielä uusi vaiva, joka vei. Matti-kisu eli 15 vuotta terveenä, sitten kaksi päivää kipeänä ja siihen elämä katkesi. Poke viettää vanhuselämää uuden nuoren tyttökaverin kanssa. Minun kanssani asuu Lumi-kisu, jota pitää lääkitä kaksi kertaa päivässä. 

Kun ajattelen elämääni taakse päin, niin mitä se olisi ollut ilman näitä rakkaita eläinystäviä. Minulle ne eivät ole koskaan olleet niinkuin perheenjäseniä. Ne ovat olleet perheenjäseniä suurella sydämellä, tarjonneet lohtua silloin, kun sitä olen tarvinnut ja iloa, silloin kun on ollut ilon aika. Ne ovat tarjonneet tekemistä, harrastuksen, täyttäneet hoivaviettini ja paljon muuta. Uskon myös, että hyvään isä-tytärsuhteeseemme koirilla oli suuri vaikutus.

Kun tulen vanhaksi, enkä enää pysty liikkumaan itsenäisesti, haluan saada silittää koiria ja kisuja. Tiedän, että minunlaisiani on paljon. Onneksi on myös kaverikoiria, jotka käyvät tervehtimässä koirattomia. Ja onneksi on kirkkokoira Noel.

 

Tuula Rahkonen

 

eläkeläismummo

seurakunnan luottamushenkilö

Kommentit


Aloita uusi viestiketju Siirry arkistoon
Aihe / Aloittaja   Viimeisin / Viestejä