Kenen usko on aitoa ja oikeaa?/22.11.2020 Kauko Mäkinen
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Enonkosken luostarin alttaritaulu

Enonkosken luostarin luonnonpuusta tehty alttaritaulu

Kenen usko on aitoa ja oikeaa?

Kirkon nelivuotiskertomus (2016-2019) "Usko arjessa ja juhlassa" on synnyttänyt hyvänlaatuisen keskustelun ja uskontodialogin niin kirkolliskokouksessa kuin mediassakin. Kyseisen tutkimuksen mukaan suomalaiset jakautuvat hyvin erilaisiin ryhmiin suhteessaan kirkkoon ja uskonnollisuuteen. Ihmisten uskon aitoutta arvioidaan Suomessa joskus hyvin erikoisella tavalla.

Parikymmentä vuotta sitten edesmenneellä savolaistädilläni oli tapana sanoa: "Jokkainen tulloo uskollaan autuaaks." Ymmärsin sanonnan jo varhain niin, että itsekukin saa uskoa niinkuin parhaaksi näkee ja määrittelee myös uskonsa kohteen itse, eikä siihen ole muilla nokan koputtamista. Usko on yksityisasia, eikä sitä tarvitse muille perustella. Samaa henkeä ja kansanomaista hengellisyyttä kohtasin myöhemmin myös jo edesmenneen professori Antti Eskolan uskoa ja uskontoa koskevissa teoksissa. Eskola kiteytti ajatuksen tuttuun tapaan: "Uskon, mutta en niinkuin kirkko opettaa". 

Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisussa "Uskonto arjessa ja juhlassa" on tieteellisen tutkimuksen keinoin analysoitu suomalaisten uskonnollisuutta ja suhdetta kristinuskoon ja kirkkoon. Tutkimuksen mukaan nuoret sukupolvet, Z-sukupolvi (15-29 vuotiaat) ja milleniaalit (30-39 vuotiaat), erityisesti naiset, ovat etääntyneet uskonnollisuudesta, kristinuskosta ja kirkosta. He eivät kuitenkaan ole irtautuneet hengellisyydestä, vaan löytävät yksilölliseen kokemukseen perustuvia hengellisyyden muotoja esimerkiksi meditaatiosta, joogasta, itämaisista uskonnoista ja filosofioista. Jälkimodernissa yhteiskunnassa yksilöllisen kokemuksen ja elämänmerkityksen etsiminen omasta kokemuksesta on noussut nuoremmille sukupolville keskeiseen asemaan.

Nuoret naiset eivät myöskään enää siirrä kristillistä perinnettä eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Esimerkiksi iltarukouksen opettaminen lapsille ei enää kuulu lasten kasvatukseen. Lapsia ei enää kasteta, eikä muutenkaan ohjata kirkon toimintojen pariin. Monissa seurakunnissa, varsinkin pääkaupunkiseudulla taitepiste on jo ohitettu: alle puolet lapsista enää kastetaan. Ajatellaan, että lapset saavat päättää aikuistuttuaan mihin uskontokuntaan, hengelliseen yhteisöön tai suuntaukseen kuuluvat tai ovat kuulumatta.

Mikä sitten on vieraannuttanut erityisesti nuoret naiset kirkosta ja kristinuskosta? Nuorille sukupolville sukupuolten tasa-arvo ja yksilöllisyys ovat tärkeitä arvoja. Näiden arvojen kannattaminen liittyy selvästi ei-uskonnolliseen identiteettiin. Myös suhtautuminen samaa sukupuolta olevien perheisiin erotteli uskonnollista ja ei-uskonnollista identiteettiä: torjuva suhtautuminen ennusti uskonnolliseksi identifioitumista. Selvä johtopäätös tästä on, että kirkko näyttäytyy valtaosaltaan nuorille sukupolville patriarkaalisena, epätasa-arvoisena, ulkoapäin oppeja ja dogmeja tarjoavana, yksilöllistä hengellisyyttä välttelevänä instituutiona.

Suomalaisten uskonnollisten identiteettien neljä pääryhmää tutkimuksen mukaan ovat: 

1. Uskovat, joilla on vahva sitoutuminen kristillisyyteen ja vahva usko yliluonnolliseen,

2. kulttuurikristityt, joilla on vahva sitoutuminen kristillisyyteen, mutta heikko usko yliluonnolliseen,

3. etsijät, joilla on heikko sitoutuminen kristillisyyteen, mutta vahva usko yliluonnolliseen,

4. uskonnottomat, joilla on heikko sitoutuminen kristillisyyteen ja heikko usko yliluonnolliseen. (Usko arjessa ja juhlassa, s. 87) 

Mielenkiintoista on, että kaikkien näiden ryhmien edustajia voi olla kirkon jäseninä ja tunnustaa uskovansa johonkin tahoon, miksi sitä sitten nimitetäänkin. Syntyy vahva vaikutelma, että myös uskonnottomien ryhmässä on ihmisiä, joilla kyllä on usko, mutta ei uskontoa. Kenenkään uskon aitoutta tai oikeellisuutta on vaikea mennä arvioimaan tai arvostelemaan. 

Uskon, uskontojen ja hengellisyyden monimuotoisuus on nyky-yhteiskunnassamme lisääntynyt myös maahanmuuton seurauksena. Osa maahanmuuttajista on kääntynyt kristinuskoon. Kirkon kannalta tämä on varmasti myönteinen ja tervetullut asia. Turvapaikan hakuprosessissa asia saattaa kuitenkin kääntyä kielteiseen suuntaan. Hakijan uskon aitous saatetaan asettaa kyseenalaiseksi. Uskon aitoutta arvioivat viimekädessä eri oikeusasteet ja niiden juristit. Tärkeinpänä todistusaineistona pidetään henkilön omaa kertomusta. Voi vain kuvitella miten meidän itsekunkin kävisi jos joutuisimme oikeuden edessä todistelemaan oman uskomme, uskontomme, hengellisyytemme tai uskonnottomuutemme aitoutta ja oikeellisuutta? Saako edelleen "jokkainen tulla uskollaan autuaaks"?

 

 

 

Kauko Mäkinen

FT, psykologi

Kirkkovaltuutettu

Kommentit


Kirjoita viestisi alla olevalla lomakkeella. Kaikki kentät ovat pakollisia.
Viestin otsikko:


Nimi tai nimimerkki:


Roskaesto, jätä tyhjäksi:


Viestisi: