Kuka kelpaa?

Mari Leppänen teki historiaa. Hänet vihittiin 42-vuotiaana, ensimmäisenä naispuolisena pappina, Turun arkkihiippakunnan piispaksi. Historiaa hän kirjoitti myös saarnaamalla samaisessa messussa ihmisläheisemmin kuin kenties kukaan kollegansa ennen häntä. Tai niin ainakin minä ikäisenään naisena, seurakunnan työntekijänä ja ennen kaikkea ihmisenä koin. Tuo saarna sai ajattelemaan ja ajatukset tähyämään vuosien taa. Se nosti mieleen sanat, jotka joskus kuulin: ”Outilla on ilmeisesti tarve kitkeä kaikesta työstä Jeesus pois.” Nuo sanat viilsivät syvältä loukaten ja vahvistivat minussa jo olevaa kokemusta siitä, että minä en kelpaa. Minun uskoni ei kelpaa. Sillä minä uskoin nöyränä juuri sen, mihin rehellisin sydämin silloin pystyin ja kykenin. Samaa pyrin toteuttamaan edelleen. Muuhunkaan en edelleenkään ihmisenä pysty.

Kuinka moni samoin kokenut on eronnut kirkosta sen vuoksi, että on kokenut kelpaamattomuutta? Kirkon koreilla käytävillä kaikuu, kuinka erojen taustalla on uskosta luopuminen ja arvojen rapistuminen. Mutta mitäpä, jos noiden erojen taustalla onkin jotakin vallan muuta. Esimerkiksi valtava määrä omien arvojen kartoittamista ja itsetutkiskelua. Maailma on muuttunut suvaitsevaisemmaksi monella tapaa ja omasta mielestäni suvaitsevaisuus nousee aina rakkaudesta. Ja sitähän me kaikki kaipaamme – rakkautta. Hämmentävää on, että rakkaus on myös kirkon kirkkain sanoma. Joskus kuitenkin mietin, onko tuo rakkaus ehdollista?

Minun tapani uskoa ja elää rakkautta todeksi on aina ollut suvaitsevaista. Karsastan kirkollista jäykkyyttä. Minun on vaikeaa ymmärtää, kuinka teologinen pohdinta siitä, millaisen ehtoollisliinan läpi Pyhä Henki pääsee kulkemaan, on lopulta relevanttia. Tai kenelle se kulkee. Kuka on tervetullut kirkkoon? Kaikki, sanomme me kirkossa. Mutta kuka aidosti kokee olevansa tervetullut? Minä en ole aina kokenut. En edes, vaikka olen seurakunnan työntekijä.

Tunnen kirkkoon kuulumattomia ihmisiä, jotka huokailevat tiukan paikan tullen rukouksia. Tiedän kirkkoon kuulumattoman perheen äidin, joka väsymyksensä keskellä menee vessaan ja ristii kätensä. Hän ei hallitse kirkollista jargonia tai virallisia litanioita. Hän huokaisee väsymyksensä jollekin korkeammalle voimalle. Hänen uskonsa tulee todeksi wc-ankan tuoksussa. Joku luultavastikin ei tätäkään hyväksy. Ja juuri siksi tuo äiti rukouksensa huokaisee siellä pyhimmästä pyhimmässä: vessassa. Siellä hänelle on tilaa.

Iloitsen valtavasti siitä, että kirkossa ja myös sen johdossa, alkaa hiljalleen kuulua myös Mari Leppäsen ja monen muun rohkean rakkauden asialla olevan ääni. Jos nyt saisin aikakoneen, kertoisin nuorelle itselleni, että uskoni sellaisena kuin se ilmenee, on ihan ok. Tai ei oikeastaan edes ihan ok, vaan juuri sellaisenaan täydellistä.