Ja yhtäkkiä olin konserttilavalla

Laskiaissunnuntaina 19. helmikuuta olin mukana järjestämässä Mellonmäellä iloista laskiaistapahtumaa maahanmuuttajaperheille. Siellä oli vilskettä, mäenlaskua, lumikenkäilyä, kaverikoiria, lumiukkojen tekoa ja tietenkin makkaranpaistoa ja laskiaispullia. Ja tottakai paljon iloisia ihmisiä.

Siellä Elena Kettunen tuli luokseni ja kutsui minua laulamaan ukrainalaisten kanssa sunnuntaisin. Sanoin, että enhän minä ole mikään laulaja, johon Elena vastasi iloisesti, että ei tarvitse ollakaan. Lauletaan vaan ja ollaan yhdessä. Ajattelin, että voisihan tuonne mennä, sillä vaikka ei ole yhteistä kieltä, niin laulaa voi silti yhdessä. Ehkäpä se olisi ukrainalaisillekin hyvä juttu.

Niin minä sitten menin. Ryhmä oli aloittanut jo tammikuussa, mutta minun kanssani tuli pari muutakin ensikertalaista. Elena nimitti meidät suomalaiset altoiksi. Ukrainalaiset naiset ja yksi suomalainen olivat sopraanoja. Ukrainalaiset miehet olivat kai tenoreja. Aloimme laulaa: ” Maa-mee-mii-moo-muu, maa-mee-mii-moo-muu” ylöspäin ja ylöspäin ja ääni alkoi loppua ja kohta tultiin alaspäin. Sitten Elena jakoi nuotteja. Tällä kertaa nuotit olivat tutumpia kuin kirjoitetut sanat. Laulujen sanat olivat ukrainaksi ja kirjoitettu kyrillisillä kirjaimilla. No löytyihän sieltä paperin nurkasta vähän tutumpiakin kirjaimia.

Ensimmäinen laulu oli kuitenkin ihan suomen kielellä. Lauloin haikeasti: ”Viimeisen kerran katson Dnjepriin, ennenkuin lähden täältä pois.” Samalla tajusin, että minä laulan vain melankolista slaavilaista laulua, mutta nämä ihmiset ympärilläni ovat oikeasti joutuneet lähtemään. Laulu sai uuden merkityksen. Loput laulut olivatkin sitten ukrainaksi.

Välillä pidettiin kahvitauko ja Elena ilmoitti aurinkoisesti, että meillä on esiintyminen kaupungintalolla naistenpäivänä. Siis 8.3. puolentoista viikon kuluttua. Mitä ihmettä!

Elena oli ihan tosissaan ja lauloi meille WhatsApp-ryhmään nuotit. WhatsApp-ryhmän me nimesimme Syvänpään altoiksi, sillä siltä se tuntui. Suoraan syvään päätyyn oli sukellettu.

Olihan minulla tosin kuorokokemusta. Vähän yli 60 vuotta sitten lauloin lapsikuorossa.

Niin me sitten lauloimme Naistenpäivän juhlassa kaupungintalon aulassa. Yhdestä laulusta tunnistin sanat klopsi koni, ja kyllä siinä lauletaan hevosista. Tämä oli monelle tuttu laulu ja oli mukavaa, kun yleisössä ihmiset lauloivat mukana. Lopussa oli huippunumero, kun lauloimme yhdessä lasten kanssa Slavna Ukrainu ja lapset pitelivät Ukrainan lippua. Se oli hieno juhla, ja juhlan jälkeen ajattelimme, että nyt sitten vaan lauleskellaan.

Seuraavalla haroituskerralla Elena jakeli uusia nuotteja. Kolme uutta laulua. Kaikki ukrainaksi. Ja ikäänkuin pisteeksi iin päälle kertoi, että Karelia-sali on varattu vapunaattona. Meitä alttoja oli paikalla vain kaksi ja hetkellisesti meistä molemmista tuntui, että nyt lähdetään kotiin. Vietimme sitten sen harjoituskerran kahvinkeittimen vieressä. Jälleen Elena lauloi WhatsAppiin ja sitä kuuntelemalla ja sanoja tankkaamalla taas laulettiin yhdessä. Välillä Elena heristi nyrkkiä, lähinnä miehille, ja välillä taas huusi ”super”.

Niin koitti vapunaatto ja menimme kulttuuritalolle hyvissä ajoin ennen puolta päivää. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua. Harjoittelimme lauluja, lavalle menoa ja pois lähtöä ja kaikkea juhlan kulkua. Odotimme jännittyneenä, tuleeko yleisöä. Ja yleisöähän tuli, melkein sali täyteen. Toivottavasti mahdollisimman moni osti myös ohjelman, koska niistä saatu tuotto lähetettiin Ukrainaan Nitzhynin kaupunkiin. Ohjelma oli upea. Alkupuoliskolla esiintyivät lapset ja juhla alkoi Ukrainan kansallislaululla, jonka lapset lauloivat käsi sydämellä. Se oli niin juhlavaa, että minunkin Sjögrenin kuivattamat silmäni kostuivat. Yhteisten ja sooloesitysten lisäksi alkupuolella esiintyi tanssistudio Jamin tanssijat hienolla Ukraina-tanssilla.

Toisella puoliskolla esiintyi meidän aikuisten kuoromme Imatra Kalyna, ja vielä siinä lavalla seistessäni tuli mieleen, että mitä minä täällä teen. Ensimmäistä kappaletta laulaessa ei ääni oikein kulkenut eikä saanut henkeä. Elena on opettanut, että pitää hengittää vatsaan, mutta siinä tilanteessa oli tärkeintä, että yleensä muisti hengittää. Kohta kuitenkin helpotti ja kun taas näin, että yleisö laulaa mukana, oli siinä lavalla ihan mukava olla. Ohjelma loppui jälleen lasten kanssa yhteisesti laulettuun Slavna Ukrainuun. Siinä tuli juhlava olo.

Ukrainalaiset ovat oppineet ihan mukavasti suomea ja pystymme jo vähän juttelemaan. On mukava tehdä asioita yhdessä. Kaikkein mukavinta olisi, että he pääsisivät halutessaan kotiin. Siihen menee kuitenkin aikaa, joten tehdään kaikki parhaamme, jotta ukrainalaisilla olisi mahdollisimman turvallinen olo täällä meidän kanssamme.