ALVAR, TIEDE JA MYSTIIKKA/10.7.2023 Kauko Mäkinen

Kolmen Ristin kirkon suunnitteluun ja rakentamiseen perehtyminen Sofia Singlerin väitöskirjan (2020) avulla ja Jyväskylässä arkkitehtien tutkijaseminaariin (2023) osallistuminen ovat itselleni hämmentävästi ja yllätyksellisesti osoittaneet, että arkkitehtuuri on monitieteinen tutkimus- ja sovellusala, jolla on kiinteä yhteys niin luonnontieteisiin (biologia) kuin humanistisiin tieteisiin (historia, kulttuurintutkimus, sosiologia, psykologia) sekä ainakin kirkkoarkkitehtuurin osalta myös teologiaan.

Kolmen Ristin kirkko Imatralla ei ole vain yksittäinen kirkko syrjäisessä paikassa, vaan osa Alvar Aallon tekemää Imatran yleiskaavaa, jossa kolminaisuuden ajatus on jo läsnä. Kirkon hän sijoitti metsään, osaksi luontoa. Uskonnolliset ja teologiset periaatteet eivät ole kirkon arkkitehtuurille ulkoisia tai kaukaisia, vaan jopa seinien rakenteiden (välitila) ja alttarinäkymän sisäisiä osia (ks. Singler, 2020).

Pauliina Kainulainen kirjoittaa kauniisti metsämajan rakentamisesta, jossa “voi halutessaan etsiä kytkeytymistä kristillisen tradition syväuomaan, mystiikkaan.” (Kainulainen, 2023, s. 21). Vertauskuvallisesti Kolmen Ristin kirkko on meidän kaikkien oma “metsämaja”, joka “antaa voimaa sisäiseen muutokseen ja sitä kautta toimintaan kohtuuden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta omassa yhteisössä tai maailmanlaajuisesti.” (emt., s. 21).

Aallon arkkitehtuurissa näkyy selvänä pyrkimys kokonaisvaltaisuuteen. Hän halusi suunnitella kaiken itse, pienimpiä yksityiskohtia myöten. Erilaiset yksityiskohdat ovat osia suuressa kokonaisuudessa, jossa kaikki osat ovat saumattomassa suhteessa toisiinsa. Aallon arkkitehtuurin eräs keskeinen teoreettinen perusta on ollut baltian-saksalaisen biologin ja eläintieteilijän Jacob von Uexküllin (1864-1944) esittämä ajatus eliön ja ympäristön muodostamasta erottamattomasta ykseydestä (ks. Charitonidou, 2023, s. 130). 

Uexküllin teorian mukaan jokainen eliö elää omassa elinympäristössään (umwelt), jonka tarjoamia mahdollisuuksia eliön ominaisuudet voivat hyödyntää ja jota se omalla toiminnallaan jatkuvasti muokkaa itselleen sopivaksi. Aalto omaksui arkkitehtuuriinsa Uexküllin teoriasta  luonnonmukaisuuden ja inhimillisyyden periaatteet. Teoriaa on käytetty laajasti biologiassa ja psykologiassa systeemisten eliö-ympäristö teorioiden kehittelyssä.

Brittiläinen biologi Alan Rayner ja suomalainen psykologian professori Timo Järvilehto yhteisartikkelissaan (2008) syventävät ja vievät eteenpäin eliön ja ympäristön yhteenkuuluvuuden ajatusta luomalla sille uutta matemaattis-filosofista ja psykologista perustaa. Tarvitaan epälineaarista, joustavien (fluid) ja muuntuvien virtausten matematiikkaa, joka mahdollistaa arkikielemme kahtiajakojen poistamisen minän ja toisen väliltä. Minä-keskeisyys muuttuu kaikki-keskeisyydeksi, johon kuuluu eliön ja ympäristön erottamattomuus.

Eliö-ympäristö järjestelmien teorioissa “minuuteen” sisältyy lähiympäristö. “Minä” tai “itse” on sekä tietyssä paikassa että kaikkialla. “Minä” ei rajoitu pelkästään  kehoon, vaan se on ainutlaatuinen muuttuvien suhteiden yhtymäkohta. Minuus voidaan kuitenkin aina hahmottaa suhteessa johonkin kohteeseen, toisiin ihmisiin tai eliöihin. “Minä” ja “sinä” ovat toisistaan riippuvaisia. Yksilöä ei ole olemassa ilman lähiympäristöään. Tällä tavoin ymmärrettynä meidän identiteettimme ja energiamme lähde on kaikkialla.

Rayner ja Järvilehto (emt., s. 73) kirjoittavat, että meditatiiviset kokemukset, kuten “ei-itse” tai “ydintietoisuus”, voivat kuvata tätä minän ja maailman yhteisyyttä ja avoimuutta kaikille mahdollisuuksille. Kun “minän” ja maailman välinen raja poistuu, kaikki, mikä tapahtuu toisille tapahtuu myös “minulle”. Jos “minä” rajataan ja määritellään pelkästään kehoon kuuluvaksi, se mahdollistaa ihmisten välisten suhteiden kovettumisen, toisten hyväksikäytön ja kaltoinkohtelemisen.

Myös kontemplatiivisessa mietiskelyssä ja rukouksessa sekä hiljaisuuden harjoittamisessa tavoitellaan “minän” ja ympäristön ykseyden kokemusta, joka voi laajeta koko ihmiskunnan ja maailmankaikkeuden ykseyden kokemukseksi. Kokemusta voidaan kuvata jumaluuden kohtaamisena (ks. esim. Tanska, Johanna ja Tanska, Juha, 2020, ss.127-134).

Voidaan kenties ajatella, että Jumala loi meidät valmiudella olla yhteydessä Kaikkeuden kanssa ihan arkipäiväisessä elämässä. Kun luonto ja toiset ihmiset ymmärretään osana itseä ja “minuutta” tullaan lähelle raamatullisia ajatuksia lähimmäisenrakkaudesta ja kiinteästä yhteydestämme koko elonkehään (vrt. Kainulainen, 2019, 2023). 

Alan Rayner (2018) yhdistää eliö-ympäristö järjestelmän teorian mukaisen todellisuus-käsityksen selvästi hengellisyyteen ja mystiikkaan. Siinä aineeton todellisuus ja konkreettinen, käsinkosketeltava todellisuus sisältyvät toinen toisiinsa. Ne eivät ole vuorovaikutuksessa olevia erillisiä asioita, vaan aineeton ja aineellinen sisältyvät toisiinsa ja keho sisältyy lähiympäristöön ja ympäristö kehoon. 

Siten keho ei ole kaikesta muusta irrallaan oleva kappale, vaan osa jatkuvaa aineettoman ja aineellisen todellisuuden läpivirtausta ja toisiinsa sisältymistä. Kun ymmärrämme syvällisesti tämän kaikkien kehojen herkän, virtaavan yhteenkuuluvuuden, avaamme tien Rakkauteen luonnollisessa yhteydessä lähimmäisiin ja ympäristöön (emt., s.13).

Alvar Aalto selvästi ymmärsi ihmisen ja ympäristön yhteenkuuluvuuden, toisiinsa sisältymisen ja spiritualiteetin osana todellisuutta. Hän toteutti kirkkoarkkitehtuurissaan eliö-ympäristö järjestelmän teorian periaatteita ja aineellisen ja aineettoman todellisuuden toisiinsa kietoutumista ja läpivirtausta. Kolmen Ristin kirkko on tästä selkeä arkkitehtoninen taidonnäyte. Tämä ainutlaatuinen “metsämaja” meidän on säilytettävä tuleville sukupolville osana Alvar Aallon arkkitehtuurin ainutlaatuista kansainvälistä kokonaisuutta.