Imatra – moottoriurheilukaupunki

Olin ensimmäisen kerran katsomassa Imatran TT-ajoja 60-luvun alussa. Saattoi olla jopa ensimmäinen vuosi 1962 tai sitten seuraava. Isä vei meidät lapset katsomaan harjoitusajoja, koska sinne oli halvemmat liput. Istuimme Imatrankosken uimalaitoksen kohdalla penkalla, siinä missä nykyisin on vankat aidat eikä radan viereen pääse. Muistan ne äänet ja ennen kaikkea muistan sen pyörien käyttämän polttoaineen hajun. Sen sanottiin olevan risiiniöljyä, en tiedä, oliko.

Vähän myöhemmin, kun kuuluimme isän kanssa Palveluskoirayhdistykseen, olimme yhdistyksen nimissä myymässä jäätelöä radan varressa ainakin lyseon mutkassa, asfaltin päässä ja navetan mutkassa. Pakastealtaissa ei ollut sähköä vaan jäähdytyksen hoiti isot hiilihappojääpalat, jotka ”savusivat”, ja meitä varoiteltiin, että niihin ei saa koskea. Kävimme myös koirien kanssa lauantai- ja sunnuntaiaamuina herättelemässä sammuneet sieltä kirkon ja varikon välisestä metsiköstä ja lyseon takaa.

Tähän saakka ajot olivat olleet hauska ja vähän jännittävä tapahtuma, mutta kun Vernon Cottle kuoli, se pysähdytti. Cottle oli äitini ikäinen, sekin kosketti vielä erityisesti.

Ajot kuitenkin jatkuivat. Imatralla oli hyvä maine ajajien keskuudessa ihan ympäri maailmaa ja järjestelyjä kehuttiin.

Jossain vaiheessa vauhti ja pärinät tulivat toisarvoisiksi ja tärkeintä oli päästä varikolle katselemaan kuljettajia. Suurin osa tytöistä pyöri varmaan Agostinin ympärillä tämän omalla varikolla, mutta minä en ollut Agostinin ihailija.

Ei sinne varikolle ollut avoimet ovet niin kuin nykyisin. Piti olla jonkinlainen varikkolippu tai sitten mentiin salaa.

Olin myös ihan työtehtävissä ajoviikonloppuina. Valvottiin luvatonta viinanmyyntiä, hoidettiin tilapäistä ”putkaa” eli päihtyneiden säilöönottotilaa muovikujalla, valvottiin yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja selviteltiin rikoksia.

Noilta ajoilta mieleen nousevat nimet Tepi Länsivuori, Pentti Korhonen, Mike Hailwood, Phil Read ja Kuparisia on tainnut olla monessa sukupolvessa. Jarno Saarista en koskaan tavannut, vaikka hän olikin ajojen kuningas ja rata on nykyisin nimetty hänen mukaansa.

Vuonna 1982 sattui jälleen kuolemaan johtanut onnettomuus, kun sivuvaunukuljettaja Jock Taylor kuoli asfaltin päässä ulosajon seurauksena. Olisiko ulosajolla ollut lievemmät seuraukset, jos toinen pyörä ei olisi ajautunut hänen pälleen. Taitaa olla turhaa jossittelua.

Neljän vuoden päästä samassa paikassa tapahtui äärettömän vakava ulosajo, kun pyörän jarrut pettivät ja pyörä ajautui yleisön joukkoon. Uhriksi joutui perhe, jonka 5-vuotias poika kuoli ja toinen poika sekä isä loukkaantuivat. Pienen pojan hauta pysäyttää hautausmaalla, kuten tietenkin kaikkien lasten haudat.

Tämän jälkeen ajot lopetettiin, kunnes kolmentoista vuoden päästä olivat ensimmäiset Muistojen ajot. Sinne kutsuttiin Agostinista lähtien vanhoja tuttuja kuljettajia, ja Imatra oli jälleen moottoriurheilukaupunki. Muistojen ajot olivat ihan mukava kansanjuhla, MV-Agustan ääniä ihasteltiin, ”risiiniöljy” tuoksui ja olipa siellä oikeita nahkapukujakin. Jotain kuitenkin puuttui.

Motoristi, kaupunginvaltuutettu ja myös entinen seurakunnan valtuutettu Tiina Wilen-Jäppinen rupesi puhumaan, että kunnolliset Imatran ajot pitää saada. En tietenkään tiedä, mitä kaikkea siellä Moottorikerhossa suunniteltiin ja tehtiin, mutta eipä aikaakaan, kun Imatran ajot herätettiin henkiin, ja vuonna 2016 ajot hyväksyttiin IRRC-osakilpailuksi.

Ja taas ajettiin. Kuljettajia tuli ympäri maailmaa ja myös yleisöä. Sekä radan että yleisön turvallisuuteen oli panostettu ja kaikki mahdolliset vaaranpaikat suojattu. Puhuttiin Imatra spiritistä, ja sitä tosiaan oli.

Olin muutaman kerran Lyseon mutkassa katsomassa kurveja ja kallistuksia ja olin taas iloinen, että ajot olivat palanneet Imatralle. Sitten menin maalisuoralle ja tajusin, miten kovaa siellä ajettiin. Olin järkyttynyt. Olin jo tavannut muutamia kuljettajia varikolla, he olivat nuoria miehiä, jotkut jopa lapsenkasvoisia poikia. Nyt he ajoivat värikkäissä ajopuvuissaan yli kolmeasataa ja vielä niin lähellä toisiaan, että se näytti aivan epätodelliselta. Sen jälkeen vaan huokailin ruokouksia yläkertaan, että Jumala varjelisi kaikkia kuljettajia eikä antaisi tapahtua mitään pahaa.

Kuitenkin neljä vuotta sitten taas rysähti. Sveitsiläinen Matias Gnägi menetti pyöränsä hallinnan paikassa, jossa ehkä ei pitänyt olla ihan kamalaa riskiä, ja menehtyi. Jälleen pilvi laskeutui Imatran ajoen ylle.

Jälleen järjestäjät tutkivat suurennuslasilla koko radan ja pehmustivat kaikki mahdolliset törmäyspaikat Marianne-karkeilla. Sillehän ei voi mitään, että kaikki pyörät eivät pysy pystyssä koko kilpailun ajan. Kaikkensa pitää kuitenkin tehdä, että seuraamukset kaatumisen jälkeen eivät olisi vakavat.

Imatran seurakunta on ollut kiitettävästi mukana ajoviikonlopussa. Imatrankosken kirkon pihassa on pidetty hartaushetkiä ja pyydetty siunausta ajoille. Nuorisotyö on pitänyt suosittua lettukioskia ja kirkko on ollut avoinna omaa hiljentymistä varten.

Tänä vuonna ei auttanut papin pyytämät siunaukset eikä mummon rukoukset, Joey den Besten kaatui radan tutustumiskierroksella ja törmäsi Marianne-pylvääseen. Pylvään molemmilla puolilla oli kymmeniä metrejä tyhjää tilaa, mutta hänen kohtalonsa oli törmätä pylvääseen ja menettää henkensä.

Imatran ajot ovat kuuluneet minun elämääni aina. Osan näistä muistelmista kaivoin ihan omasta päästäni, osan muistelimme yhdessä pikkuveljeni kanssa ja osan luin Imatran Moottorikerhon nettisivuilta. Silloin, kun olimme isän kanssa katsomassa ajoja, kuljettajat olivat setämiehiä, Cottlekin äitini ikäinen. Nykyisin he ovat nuoria poikia, tämän hetkinen ajojen kuningas Erno Kostamo voisi teoriassa olla lapsenlapseni.

Onnettomuudet ovat äärimmäisen surullisia, mutta mitä muuttuisi, jos Imatran ajoja ei järjestettäisi. No se tietenkin muuttuisi, että onnettomuudet eivät tapahtuisi Imatralla. Käsittääkseni ei ole mitään perusteltua syytä lopettaa Imatran ajoja. Jos niitä ei järjestäisi kokenut ja taitava organisaatio, niin pitäisikö jonkun toisen paikkakunnan moottorikerhon aloittaa alusta. Tämänkin kesän jälkeen Imatralla kaivetaan taas suurennuslasi esille ja tutkitaan rata millimetrin tarkkuudella.

Toivotan hyvää jatkoa ja siunausta Imatran ajoille.